Kesäisessä Helsingissä näkee asunnottomia viettämässä aikaansa ja yöpymässä puistoissa ja juna-asemilla. Vetäytyvätkö kodittomat johonkin suojaan talvella - jos eivät, miten katujen asukas selviytyy pakkasella?

Julkaisin tämän tekstin, kuten monet muutkin ensimmäisistä teksteistä, alunperin eräällä keskustelupalstalla. Kirjoitin silloin kaiken yhdeltä istumalta pitkälti siinä samalla keksien, joten laatu ei välttämättä ole parasta mahdollista. Alla kuvakaappaus alkuperäisestä versiosta kommentteineen. Luettavaan kokoonhan se suurenee klikkaamalla.






Aloitin tilanteen kartoittamisen paikasta, joka ensimmäisenä tulee mieleen puliukkojen suosimana alueena. Hakaniementorilla, ympyrätalon maastossa vaikuttaa usein oleskelevan jonkin sortin kopla kadunmiehiä. Tällä kertaa en yllättäe nähnyt paikalla ketään.

Läheisestä pikaruokalasta poistui kaksi poliisia ravintolan eteen parkeerattuun partioautoonsa. Kiirehdin pysäyttämään kaksikon ja kysyin heiltä vinkkejä puliukkojen löytämiseen. Poliisit vakuuttivat, että olin kyllä oikeassa paikassa. Viereisen ruokakaupan kulmalla tupakkatauolla oleva vartija sanoi samaa.

Hänen mukaan heitä tulee välillä kauppojen tuulikaappeihin lämmittelemään. Omaa piirikierrostaan ajaessa vartija oli usein nähnyt kodittomien nukkuvan ulkona - rappukäytävissä ja lehtiroskiksissa.




Rohkaistuneena jatkoin katujen haravointia. Baareista saapuvia, ja sinne meneviä kaveriporukoita lukuunottamatta Kallion ja Hakaniemen seutu vaikutti rauhalliselta. Alueen luomista mielikuvista kuitenkin kertonee ihmisten käyttäytyminen. Takanani kävellyt tyttö vaihtoi kadun puolta, kun pysähdyin räpläämään kameraani.




Suonionkadun ja Kolmannen linjan kulmassa pysäyttämäni tyttö oli matkalla hoipertelevan ystävänsä kanssa kotibileisiin vähän matkan päähän. Maaritiksi esittäytynyt nuori nainen asui lähistöllä eikä muistanut törmänneensä juoppoihin enää tähän aikaa varhaisyöstä. Hakaniemi ja Sörnäisissä, kurvin ”Piritori” oli kuitenkin hänen mukaan oivia paikkoja heidän spottaamiseen.




Suunnistin siis paremmille apajille. Kalliosta löytyi selkeästi enemmän yöelämää. Suurin osa ihmisistä oli hyvässä maistissa, mutta todelisen alkoholistin näköisiä öisiä kulkijoita ei taaskaan näkynyt missään.





Lopulta huomasin Hesarin grillin jonossa elämän kuluttaman miehen. Saatuaan tilaamansa pyttipannun ja puolen litran maidon, hän lähti talsimaan pois päin. Pelkäsin löytämieni kadunmiesten määrän jäävän laihaksi joten lähdin seuraamaan äijää siinä toivossa, että hän johdattaisi minut kenties johonkin viemäriverkostoissa sijaitsevaan kommuuniin.




Pidin huolellisesti etäisyyttä varjostaessani. Mies liukasteli Alppilan suuntaan.




Varjostettava katosi porttikongiin. Harmittelin menettäneeni miehen. Kävelin aivan porttiin kiinni yrittäessäni tiirailla sisäpihalle. Nojaukseni voimasta portti petti tieltä. Huomasin ettei se ollut lukossa.



Raotin porttia lisää ja astuin sisäpihalle.





Miestä ei näkynyt enää pihalla, eikä kömpimässä sisään pihan lehtiroskiksiinkaan. Aprikoin olisiko hän voinut mennä johonkin rappukäytävän lämpöön viettämään yötä. Kaikki ovet paitsi yksi oli lukossa.




Palasin tuloreittiä takaisin ja päätin kysyä nakkikioskin vietnamilaisisännältä Kallion puliukoista. Hymyilevä myyjä nyökytteli ja kuunteli tarkkaavaisena mitä minulla oli sanottavanani. Pitkän pohjustukseni jälkeen lippispää nyökytteli lisää, kuin ymmärryksen merkiksi. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan edes tajunnut että olin kysynyt jotakin. Leveä hymy kasvoilla loisti kuin Naantalin aurinko. Jatkoin matkaa.

Aleksis Kiven kadulla näin ensimmäisen kunnon puliukon. Luminen takinselkämys kertoi railakkaasta lauantai-illasta. Vähän väliä lähinnä zombia muistuttava mies kaatuili ja otti tukea parkkimittareista, seinistä ja autojen sivupeileistä. Yhtäkkiä mies sujahti ovisyvennyksen sisään. Petyin etten vieläkään ollut löytänyt kunnon koditonta. Syvennyksen kohdalle päästyäni tajusin, että miehen askel vain oli pettänyt syvennyksen kohdalla ja hän oli kompuroinut sisään, eikä siis asunutkaan talossa.

Kysyin itseään keräilevältä mieheltä voisinko haastatella häntä. Hahmo nousi hitaasti pystyyn ja valui varjoista katulamppujen valoon. Valo paljasti miehen oksennuksisen rinnuksen ja kädet. Viiksissä ja nenän päässä oli verta ja parrassa ruuantähteitä edellisestä ateriasta. Örisevä olento vaikutti vihamieliseltä ja tuli päin. Pyrin pitämään varoetäisyyttä kaveriin, ja mietin miten voisin lepytellä hänet. Muistin takintaskussa olevat Sisut ja ojensin askia rauhaneleenä.

Namu näytti houkuttelevan. Hän ojensi kirjaimellisesti limaisen kouransa kohti, jatkuvasti örveltäen. Tiputin avoimeen kämmeneen yhden pastillin, jonka hän survoi samantien suuhunsa. Soperruksen läpi sain selvää, että hän toivoi toista karkkia. Tällä kertaa annoin askin miehelle itselleen, koska liikkuvaan kohteeseen osuminen oli vaikeaa. Tovin taiteilun jälkeen mies horjahti yllättäen liian lähelle ja tarttui käteeni kiinni. Sain hihaani limaa ja toiseen käteeni pastillit takaisin. Päätin heittää koko niljakkaan askin lopulta menemään. Haastattelusta ei tullut mitään. Miehen oli hankala muodostaa erillisistä tavuista kokonaisia sanoja. Annoin hänen navigoida eteenpäin kohti päämääräänsä. Itse etsin lähimmän kinoksen ja hinkkasin lumella käsistäni puliukon oksennukset.




Kello oli tässä vaiheessa jo aika paljon, mutta päätin vielä koukata keskustan kautta. Kantakaupungin kadut eivät olleet täysin rauhallisia. Juhlijat vain olivat muuttuneet Helsinginkadun nuorisosta frakkipukuisiin keski-ikäisiin Aleksanterinkadulla. Laitapuolen kulkijoita katukuvassa ei ollut muutamaa resuisen näköistä pullonkerääjää lukuunottamatta.




Senaatintorin kupeessa iski silmään kerjäläismyönteinen maalaus otsikolla ”Surviving is not a crime”. Maalauksessa romanikerjäläisille oli liitetty puhe- ja ajatuskuplia, joissa he toivoivat heidän hyväksymistä yhteiskuntaan. Osa romaneista jätti marraskuussa Kalasataman ja lähti Romaniaan. Silti heitä näkee vieläkin kadunkulmilla. Monet heistä ovat luvanneet tulla takaisin Suomeen sitten kun on lämpöisempää.

Muuta pientä mitä keskustassa tapahtui: Kolmensepän patsaan miehet olivat saaneet tonttulakit päähänsä, poliisi pidätti Stockmannin jonkunnäköiseen ulko-joulumyymälään murtautuneen miehen. Nakkikioskeja oli yllättävän paljon.















Mietin Maaritin sanoja siitä, ettei kaduniehiä näe enää iltakuuden jälkeen. Yöllisellä kävelylläni olin päätynyt samaan tulokseen. Löysin Helsingin kaupungin kotisivuilta Hietaniemenkadun palvelukeskuksen, joka tarjoaa yöpymispaikan ja muita palveluita asunnottomille. Päätin lähteä sinne seuraavana päivänä.




Todistin yhtä selviytymismuotoa saapuessani metrolla keskustaan. Laitapuolen kulkija jäi pois Kaisaniemessä, meni toiselle linjalle ja nousi kohti itää kulkevaan metroon. Kodittoman elämän luulisi olevan yhtäjaksoista taistelua. Vartinkin aika kuivassa ja lämpimässä varmasti auttaa. Epätietoisuuden on pakko olla raastavaa.




Tein vielä huvikseni yhden kierroksen Rautatientorin lähellä. Yhden asunnottomalta vaikuttavan näin istumassa Mikonkadulla. Olin jo kulkemassa ohi, kun päätin että onhan sitä nyt pakko kokeilla jututtaa. On todella vaikeaa kysyä ihmiseltä onko tämä koditon ja vielä kertomaan siitä.
Menin miehen luokse ja kysyin suuntaa palvelukeskukselle käyttäen sitä aasinsiltana. Seuraavaksi kysyin miehen itsensä tilanteesta. Käsitin että hän viettää öitään Myllypurossa. Lopulta kysyin onko hän asunnoton. Iän uurtamat kasvot synkkenivät ja katse painui maahan. – Älä viitti, toi on epäinhimillistä, kuulin hänen mutisevan hiljaa.
Tuntui pahalta. Pahoittelin kysymystäni ja jatkoin kävelemistä hiukan synkempänä.



Vasta puolitoista vuotta vanha Etu-Töölössä sijaitseva palvelukeskus vaikutti ulkoapäin rauhalliselta. Soitin ovikelloa ja työntekijä tuli avaamaan oven pleksien ympäröimästä kopistaan. Imelä, eltaantunut löyhkä tulvi nenään, kun selitin asiani miehelle. Uupuneelta vaikuttava keski-ikäinen päästi minut sisälle ja kertoi paikasta.




Palvelukeskus pyrkii palveluillaan kattamaan koko elämänalan. Asunnottomalle helsinkiläiselle tarjotaan yösija, euron hintainen ateria ja pesytymismahdollisuudet. Keskus tekee tiivistä yhteistyötä erilaisten sosiaalipalveluiden kanssa. Ympäri vuorokauden auki olevaan keskukseen pääsee myös ympäripäissään. Oli kyse alkoholista, huumeista tai niiden sekakäytöstä. Asiakaskunta jakautuu kolmeen isoon ryhmään: alkoholisteihin, narkkareihin ja mielenterveysongelmaisiin. Ikähaitari on laaja. Nuorin kävijä on ollut 18, vanhin 93.

Toiminnan tavoitteena on saada asiakkaat siirtymään itsenäiseen elämään. Menestystarinoita on ollut, mutta osa haluaa jäädä huolehdittavaksi.

Kaikenkaikkiaan asunnottomia on Helsingissä useita tuhansia.

Neljänkymmenen vuoden työhistoriansa aikana mies oli nähnyt muutosta asunnottomien tilanteesta. – Huonon kasvatuksen ja huolenpidon takia yhä nuoremmat ajautuu kaduille ja lopulta tänne meille.




Työntekijä esitteli paikkaa minulle. Kuvata palvelukeskuksessa ei valitettavasti saanut. Keskuksen kapasiteetti on 120:n paikkeilla. Nelikerroksisen palvelukeskuksen ylimmässä kerroksessa on 52 yksityishuonetta yhteiskuntaan paremmin sopeutuville.

Suurin osa asiakkaista nukkui inttiä tai hostellin dormeja muistuttavissa askeettisissa huoneissa, joissa hetekat oli sijoitettu vieri viereen. Jostain syystä jotkut nukkuivat lattialla käytävän laidoilla. Työntekijä tökkäsi kevyesti jalallaan yhtä pilkkihaalariin pukeutunutta alkoholistia. – Hei Holsti, haluatsä kertoo elämästäs?

Unesta ja viinasta tokkurassa ollut Holsti nosti päätään hitaasti ja katsoi kysyjää ja sitten minua. Työntekijä antoi minun kysellä kysymyksiä hetken aikaa yksin.

Holstin puheesta oli vaikea ottaa tolkkua. Pääosin kommunikointi oli elekieltä ja mongerrusta. Kysyin ikää ja hän alkoi laskemaan sormettomalla kädellään ikävuosiaan. 53-vuotias Holsti on Helsingin poikia. Työntekijän mukaan kaikkien pitäisi olla niinkuin hän. Holsti on pitkäaikainen alkoholisti, joka juodessaan juo liikaa ja lopulta sammuu. Harmiton, hilpeä, mutta surullinen tapaus. Ainoa elonpilkahdus mitä häneen sain, oli kun kysyin onko hän aito ”stadin kundi”. Silloin silmät aukenivat ja hän alkoi käkättää ja toistamaan stadin kundia muutaman kerran, ennen kuin vaipui taas horrokseensa.

En saanut hänestä muuta irti.




Pääsin juttelemaan parille muullekin asiakkaalle. He olivat todella vaiteliaita ja vaikuttivat häpeäviltä tilanteestaan. Saamaansa palvelua he osasivat kyllä arvostaa.

Ylimmässä kerroksessa työntekijä vei minut huoneeseen, jonka asukas kuulemma olisi kova juttelemaan. Fredi esitteli itsensä 47-vuotiaaksi, Kurvin kasvatiksi. Vankilassa hän on viettänyt kymmenen vuotta elämästään. Selkeästi puhuva, nopealiikkeinen Fredi puhui sen verran paljon, että laitoin mp3-soittimeni äänittämään keskustelun. Jossain vaiheessa myös Fredin kaveri, kolmikymppinen Jimmy liittyi keskusteluun.



Nuoruudessaan Fredi kuului Kallionkirjastojengiin. 70-luvulla parisataahenkisellä jengillä oli koviakin tappeluita Eiran jengien kanssa. Vankilaan hän joutui ensimmäistä kertaa viisitoista vuotiaana. Tapostakin hän on Kakolan vankilassa istunut. Osa tuomioista on kuulemma vasikoinnin ja lavastuksen takia kärsittyjä.

Fredin mukaan ajat ovat muuttuneet 70-luvulta. Silloin oli periaatteita. Nuoriso oli nykyistä jengiytyneempää ja niiden välillä valitsi tietyt säännöt. Viinatrokarit pysyivät omilla alueillaan. Toisen jengin aluerajojen rikkominen kostautui rajuna selkäsaunana. Frediä otti erityisesti päähän maahanmuuttajien asenne. Hänen mukaan suomalais-jengien välienselvittelyt sovittiin kaksintaistelussa. Maahanmuuttajat sen sijaan käyvät päälle isolla porukalla.

Maahanmuuttopolitiikka vaivaa Frediä muutenkin. – Minkätakia niitä pitää tuoda tänne kuluttamaan meidän varoja?
Hän näkee suomalaisväestön kaltoinkohtelua asunnottomista puhuttaessa.        – Montako koditonta somalia sä olet nähnyt? Et yhtään. Suomalaisia kodittomia silti löytyy.
Jimmy nyökytteli vieressä.

Palasin kysymykseen, johon koko jutun piti olla keskittynyt. Asuuko Helsingin kaduilla ihmisiä, vailla kunnollista yöpaikkaa?
Ovelle oli ilmestynyt liian isoon siniseen ysäri toppatakkiin, punaiseen beanie-pipoon ja kumisaappaisiin pukeutunut surkean näköinen vanhus. Harmaan joulupukin parran alta kaihiset silmät tuijottivat porautuvasti suoraan kohti.
– Kyllä.
Mies lausui todellisella kokemuksen rintaäänellä.


Äänitteitä Fredin haastattelusta. 70-luvun Helsinkiä, jengikulttuuria ja yleisiä ajatuksia.

Ääni by reportaasinyymi

Ääni2mp3 by reportaasinyymi